04.12.2025
Hieno seminaari huipensi juhlavuoden
Suomen Palliatiivisen Hoidon Yhdistyksen 30. juhlavuosi keräsi Helsinkiin elokuussa salintäyden osallistujia kuulemaan huipputason luennoitsijoita, vapaata seurustelua ja verkostoitumista unohtamatta.
Marjaana Väänäsen alustuksen aiheena oli Lääkkeettömät oirehoidon menetelmät elämän loppuvaiheessa. Hän on muun muassa sairaanhoitaja, saattohoidon kouluttaja, some-vaikuttaja, suruterapeutti ja SPHY:n hallituksen jäsen.
Esitys paneutui kuolevan ihmisen oirehoidon lähtökohtiin ja saattohoitovaiheen tyypillisiin oireisiin: kipu, pahoinvointi, hengenahdistus ja psyykkiset oireet. Myös lääkkeettömät menetelmät tulee ottaa huomioon.
Lähtökohtana on kokonaisvaltaisuus ja yksilöllisyys. Ihmisessä yhdistyy fyysinen, tunnepohjainen, sosiaalinen ja henkinen: hän on kehollinen ja toiminnallinen, hän ajattelee ja tuntee, käsittelee tietoa, elää suhteessa toisiin ja etsii merkitystä ja turvaa.
Marjaana totesi, että kivun, pahoinvoinnin, hengenahdistuksen ja psyykkisten oireiden taustalla voi olla lukuisia aiheuttajia, ja syy pitää selvittää tarkasti. Muuten ainoastaan lievitetään oireita.
Psyykkisten oireiden osalta erityisen tärkeitä ovat muun muassa vuorovaikutus, läsnäolo, kohtaaminen ja kuuntelu, tunteiden salliminen ja validointi, eletyn läpikäyminen sekä vakaumuksellisuuden kunnioitus. Myös vaikeneminen tulee sallia.
Yhdessä Marjaanan näyttämässä diassa oli rintanappi, jossa oli hyvä tiivistys. Napissa luki: "Kohtaaminen on tärkein interventio."
Hoitoketjut kuntoon
Juho Lehto puhui aiheesta Ei-malignia sairautta sairastavan potilaan saattohoidon erityispiirteet. Hän on keuhkosairauksien erikoislääkäri, Tampereen yliopiston palliatiivisen lääketieteen professori sekä ylilääkäri Pirkanmaan hyvinvointialueella.
Juho korosti, että saattohoitoa voi suunnitella, vaikka ajankohta on epävarma. Jotta saattohoitovaihe voidaan ajoittaa optimaalisesti, tarvitaan elämän loppuvaiheen ennakoiva hoitosuunnitelma, englanniksi Advance Care Planning, ACP.
Potilaalle ja läheiselle suunnitelma tarkoittaa parempaa hoidon tavoitteiden kirjaamista, parempaa toiveiden toteutumista ja hoitotyytyväisyyttä – ja enemmän palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa. Suunnitelman tarve vaihtelee eri sairauksissa, mutta yksi indikaattori ovat toistuvat akuutit sairaalahoitojaksot.
"Joudumme usein toteuttamaan pahenemisvaiheen hoitoa ja 'saattohoitoa' yhtä aikaa – ja aika näyttää, kumpi oli kyseessä. Saattohoitoa joudutaan välillä antamaan akuuttihoidon hässäkässä. Hoitoketjuja kannattaa kehittää vielä paremmin ei-malignia sairautta sairastavia palveleviksi."
Juho Lehdon mukaan vuorovaikutus kuolevan ihmisen kanssa lähtee muutamista perusasioista: huomioi potilas ensin Sanaton vuorovaikutus korostuu, ja se on usein ainoa vuorovaikutus. Äänen sävy ja rytmi ovat tärkeitä, eikä puhetulva paranna ymmärrystä.
"Sano jotain, vaikka potilas ei 'kuulisi'. Monimutkaisten selitysten aika on ohi. Pääviesti on: 'Sinusta pidetään huoli'."
Läheiseltä voi kysyä: "Miten jakselet? Oletko nukkunut? Oletko syönyt? Oletko käynyt ulkona/kotona? Onko jotain mitä haluaisit kysyä tai onko jotain mielen päällä?"
Vapaaehtoistyölle suurin tarve hoivakodeissa
Syöpäjärjestöjen yhteiskuntasuhdepäällikkö Sarianne Hartosen aiheena oli Saattohoidon vapaaehtoistyön nykytila ja tulevaisuus. Esityksen pohjana oli selvitys Saattohoidon vapaaehtoiset: selvitys saattohoidon vapaaehtoistoiminnasta eli SAAVA.
Hankkeessa on laadittu ohjeistuksia, muun muassa koulutusmalli ja valtakunnallinen suositus vapaaehtoistyöhön palliatiivisessa hoidossa yhdessä FinPall-hankkeen kanssa. Turussa, Tampereella ja Rovaniemellä koulutetut vapaaehtoiset jatkavat kuolevien ja heidän läheistensä tukemista.
Sarianne korosti, että mikäli saattohoidon vapaaehtoistoimintaa halutaan laajentaa, pelkkä vapaaehtoisten koulutus ei ole ratkaisu, vaan toiminnan suunnittelu vaatii vetäjän ja alueellisen ohjausryhmän.
"Saattohoidon vapaaehtoistyö pitää avata ja palastella: eri toimintatavoista olisi edettävä valtakunnallisiin suosituksiin. Suurin tarve vapaaehtoisille on hoivakodeissa, ja sinne toimintaa on kaikkein haastavinta käynnistää", Sarianne mainitsi.
Lounais-Suomen mallin ytimessä on palliatiivinen keskus, jossa olennaista on ylihoitajan aika ja sitoutuminen, pysyvästi palkattu aluekoordinaattori sekä alueellisessa ohjausryhmässä kouluttavat ja koordinvat tahot.
"TYKSin Karinakodissa toimii palliatiivinen osasto ja kotisairaala sekä vanhusten ympärivuorokautisen asumisen yksiköitä. Lounais-Suomen saattohoitosäätiö antaa vankkumattoman tukensa toiminnalle", hän kertoi.
Sariannen kanssa keskustelivat saattohoidon vapaaehtoiset Eija Muhonen ja Maire Stockell. Tämän osuuden jälkeen oli vuorossa kokemustoimijan puheenvuoro, jonka esitti Kari Lanne. Hänen kirjoituksensa on tässä lehdessä erikseen otsikolla Kohtaamalla hyvää hoitoa.
"Kärsimys, joka kohdataan, lievittyy"
Sairaalapastori, väitöskirjatutkija ja Defusing-ohjaaja Maija Haaparannan aihe oli Kuolevan ihmisen eksistentiaaliset tarpeet ja niihin vastaaminen. Näiden tarpeiden tunnistaminen alkaa tutustumalla potilaan arkielämään ja elämänkatsomukseen.
Eksistentiaalinen kriisi on tuskaisuuden ja ahdistuksen monimuotoinen kokemus, jolle on vaikeaa tai mahdotonta löytää selkeää syytä kehosta, mielestä tai ympäristöstä. Holistinen eli kokonaisvaltainen ihmiskäsitys auttaa kriisin kohtaamisessa ja lievittämisessä. Se kattaa tajunnan, kehon ja elämäntilanteen.
Vuorovaikutus on avainsana: "mitä tulee huoneeseen, kun minä tulen huoneeseen? Maija listasi muutamia muistisääntöjä, kuten "älä arvota tai arvostele, älä lohduta turhilla sanoilla, jos lohdutusta ei ole, anna tilaa sille, mitä hiljaisuudesta löytyy, älä neuvo pyytämättä, kysy, mitä sinulta toivotaan ja odotetaan". Olennaista on myös moniammatillinen yhteistyö.
Aito kohtaaminen korostuu, kun potilas on lapsi
Sairaanhoitaja ja lasten palliatiivisen hoidon ja saattohoidon asiantuntija Annika Tikkanen kertoi lasten ja nuorten saattohoidon erityispiirteistä. Hän totesi, että ennakoivaa hoitosuunnitelmaa käytetään liian vähän. Hoitosuunnitelma kokoaa lapsen hoidon tarpeen ja helpottaa lääkärien toimintaa.
"Oireiden hallinta helpottuu, samoin lapsen ja perheen voimavarojen vahvistaminen sekä hoitopäätösten tekeminen ja tukeminen. Ajoissa aloitettu palliatiivinen hoito auttaa perheitä valmistautumaan saattohoitoon. Hoito on keskitettyä, ja lasten ja perheiden toiveet tulevat paremmin esille ja kuulluiksi", hän korosti.
Lapsen palliatiivinen ja saattohoito on aktiivista ja kokonaisvaltaista, lapsen ikätasoista hoitoa, joka perustuu tietoon ja lapsen persoonaan. Perheen ja lähipiirin tukeminen on olennainen osa hoitoa. Kuten palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa aina, kohtaaminen, empatia ja aitous ovat tärkeitä. Vanhempien kokemustieto on arvokasta hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa, ja vanhemmat ja sisarukset on huomioitava kaikissa tilanteissa.
"Ammattilaisilta saatu tuki on yksi vaikuttavimmista perheen elämänlaatua ennustavista tekijöistä perheissä, joissa lapsi on sairas. Suhde hoitohenkilökuntaan on keskeinen vanhempien tyytyväisyyttä hoitoon lisäävä tekijä. Lapsen saattohoito ei pääty kuolemaan, vaan perheen tuen tulee jatkua", Annika totesi.
Lainsäädäntö nyt ykköstavoite
Paneelikeskustelun jälkeen oli vuorossa SPHY:n puheenjohtajan, sairaanhoitaja Petra Auramon puheenvuoro Palliatiivisen hoidon kehittäminen – historiasta nykypäivään. Hän toi terveiset yhdistyksen entiseltä puheenjohtajalta ja alan veteraanilta Mirja Sisko Anttoselta. Tämä kiitti viestissään yhdistyksen hallituksia ja lisäsi:
"Mikään ei korvaa sitä päivittäistä auttamista, jota tarvitaan potilaslähtöiseen ihmisen kohtaamiseen. Kun tänä iltana kohotatte maljan yhdistykselle, tehkää se myös itsellenne. Olette maljanne arvoisia!"
Petran esitys lähti saattohoidon suurnimen, brittiläisen Cicely Saundersin (1918–2005) elämäntyöstä. Hän perusti vuonna 1967 lontoolaisen St. Christopher's Hospice -saattohoitokodin, jossa yhdistyivät kliininen työ, opetus ja tutkimus.
"Suomessa 1970-luvulla kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen yhteyteen syntyi Kirsti Aaltosen johdolla yli 70 henkilön ryhmä, joka otti asiakseen toteuttaa Saundersin aloittaman kuolevien potilaiden hoidon. 1982 Lääkintöhallitus julkaisi terminaalihoidon ohjeistuksen. 1988 Pirkanmaan hoitokodin ja Terhokodin perustaminen vaikuttivat vahvasti siihen, että Suomessa alettiin kehittää palliatiivista hoitoa", Petra mainitsi.
SPHY perustettiin 1995 tavoitteinaan muun muassa tiedon jakaminen, koulutuksen lisääminen, osallistuminen tutkimus- ja kehitystyöhön ja kansallinen ja kansainvälinen yhteistyö. Alan osaajille ja tekijöille vuosittain jaettavan Elämän maljan sai tänä vuonna terveystieteiden tohtori, yliopettaja ja tutkija Minna Hökkä.
Palliatiivinen ja saattohoito on kehittynyt, tutkimuksia on tehty ja suosituksia annettu. Viime vuosien saavutuksia ovat muun muassa EduPal- ja SAAVA-hankkeet, Itä-Suomen ja Turun yliopistojen palliatiivisen lääketieteen professuurit ja alan tutkimusverkosto.
Alan tavoitteita ovat esimerkiksi konsultaatiotoiminnan laajentaminen sairaaloissa, kotisairaaloiden tuki sosiaalitoimen yksiköille, palliatiivisen hoidon päivystystuki 24/7 sekä varhainen palliatiivinen hoito yhteistyössä eri erikoisalojen kanssa.
Muita Petran mainitsemia asioita olivat palliatiivisten palveluketjujen kehittäminen muihinkin kuin syöpäsairauksiin, vapaaehtoistyön parempi hyödyntäminen sekä yhteistyön kehittäminen lasten ja nuorten palliatiivisten toimijoiden kanssa.
Kehityskohteita siis riittää, tärkeimpänä niistä palliatiivista ja saattohoitoa koskeva lainsäädäntö. Tätä korostettiin myös alan päätapahtumassa EAPC-kongressissa Helsingissä toukokuussa.
Tapahtuman päätti tunnelmallinen iltajuhla musiikkiesitysten, maukkaan ruoan ja ilomielisen seurustelun siivittämänä.
Kuvia seminaarista löytyy täältä: https://www.sphy.fi/palliatiivisen-hoidon-valtakunnalli/