16.03.2022

Maija Haaparannan kolumni: Kaunista katsottavaa

Maija Haaparanta

Sitä minä ihmettelen aina uudestaan ja uudestaan. Miten saattohoidossa olevat ihmiset voivatkin näyttää niin kauniilta! Ryppyiset ja ei ryppyiset kädet. Tyynyn painamat hiukset. Silmät, joista kuvastuu yhden elämän tarina. Ihmiselämän mittainen tarina.

Ei sen suurempaa elämässä ole, kuin ihmisen elämä iloineen ja kipuineen. Mikä etuoikeus onkaan olla siinä vierellä.

Usein tehdessään matkaa kohti kuolemaa ihmisellä on asia tai asioita, jotka kaduttavat. Katsos, kun kaikki ei ole mennyt niin kuin sillä lailla nätisti. Eikä aina ole osannut olla oikealla tavalla tai tehdä oikeita ratkaisuja elämässään.

Nämä asiat painavat erityisen paljon silloin kun alkaa ymmärtää, ettei aikaa kohta enää ole. Ja että elämä on mennyt niin kuin on mennyt. Ehkä niiden paino on ollut aina, mutta nyt se tulee tuntuvaksi.

On tärkeää saada sanoa ääneen toiselle ihmiselle se, mikä kaduttaa. Tai se, että kaduttaa. Hävettää. Harmittaa. Surettaa. Ja kun toinen ihminen ottaa sen vastaan, taakka kevenee. Vähän niin kuin lapsena, kun kyyneleet tulevat ja suru ottaa valtaansa. Lempeä syli helpottaa ja rauhoittaa oloa. Tai kun pelottaa.

Pelonkin kanssa on helpompaa pärjäillä, kun joku ottaa kädestä ja kulkee yhdessä sen portaikon pimeimmän osuuden. Ettei aikuisenakaan tarvitsisi yksin pärjäillä pelon kanssa. On joku, joka lääkitsee kehon tärinää lempeän lujalla kosketuksella.

Tavallisesti on niin, että oma sydän on se, joka kaikkein raskaimmin syyttää. Kun niitä taakkoja siinä vierellä kuuntelen ja otan vastaan, ei ole lainkaan hankalaa vilpittömästi sanoa, että elämäähän tuo on. Ihmisen elämää kaikkineen.

Ei täydellinen, niin kuin ei kenenkään, mutta kokonainen ja elämänmakuinen elämä. Sellaisena kaunis ja ainutlaatuisen arvokas.

Olen varsin kiintynyt sellaiseen ajatukseen, että säröt meissä ovat silta toiseen ihmiseen. Säröt. Katumiset. Häpeän aiheet. Surut. Epäonnistumiset. Kaikki se sellainen inhimillinen, jonka kuuleminen ja vastaanottaminen pehmentää sisintä.

Noita säröjä haluan katsoa lempeydellä ja rakkaudella. Ettei minun takiani niiden kohtiin tulisi entistä suurempia halkeamia.

Kolumnin kirjoittaja on mikkeliläinen sairaalapastori.