29.08.2025
SAAVA-hanke lujitti vapaaehtoistyötä – nyt jännitetään hallituksen säästöpaineiden alla
Hallituksen suunnittelemat menoleikkaukset järjestötoimintaan huolettavat Sarianne Hartosta. Vapaaehtoistyö on osa laadukasta palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa, mutta ilman koordinaatio- tai koulutusresurssia sitä on vaikea tarjota.
Syöpäjärjestöjen yhteiskuntasuhdepäällikkö Sarianne Hartonen toimi projektipäällikkönä Saattohoidon vapaaehtoistoiminnan SAAVA-kehittämishankkeessa. Vuosien 2021–2024 aikana Suomen Palliatiivisen Hoidon Yhdistyksen johdolla kehitettiin valtakunnallinen koulutus- ja toimintamalli.
SAAVAssa oli kolme pilottialuetta: Rovaniemi, Turku ja Tampere. Kyseessä on yhdistyksen tähän asti merkittävin yksittäinen hanke.
”Tavoite on, että toimintayksiköt, omaiset ja ammattilaiset ottavat vapaaehtoiset sujuvasti ja luottavaisin mielin vastaan. Vapaaehtoiset puolestaan tarvitsevat työhönsä riittävästi koulutusta ja tukea”, Hartonen linjaa.
Hän korostaa, että vapaaehtoiset eivät missään voi vain ”kävellä sisään” hoitoyksikköön, vaan heidät pitää ensin kouluttaa ja sitten koordinoida mukaan varsinaista hoitotyötä täydentämään. Tähän tarvitaan ammattilainen, joka miettii ja suunnittelee, missä yksiköissä vapaaehtoisia milloinkin tarvitaan.
Hartosen mukaan vapaaehtoistoiminnan ja palliatiivisen hoidon hyvä suunnittelu ja johtaminen tuottaa parhaan tuloksen sekä vapaaehtoisten että hoitoyksiköiden kannalta.
”Esimerkiksi Varsinais-Suomessa TYKSin palliatiivisessa keskuksessa on ylihoitaja, joka seuraa palliatiivisen hoidon eri yksiköiden ja alueiden tarpeita myös vapaaehtoistoiminnan näkökulmasta. Lisäksi Turussa toimii saattohoidon vapaaehtoistoiminnan verkostoa koordinoiva aluekoordinaattori, joka on Suomessa harvinaisuus, mutta kokemukset ovat niin hyviä, että mahdollisuuksien mukaan tällaiseen malliin olisi muuallakin järkevää pyrkiä.”
Yhteistyökumppaneina hankkeessa oli laaja verkosto sairaaloita, saattohoitokoteja, kaupunkeja, kuntia, seurakuntia, Syöpäjärjestöt, Lounais-Suomen Saattohoitosäätiö, alueellisia syöpäyhdistyksiä, Kirkkohallitus ja Opintokeskus Sivis. Yhteistyötä oli myös valtakunnallisen OLKA-toiminnan ja eri seurakuntien ja syöpäyhdistysten saattohoidon vapaaehtoistoimijoiden välillä.
Hankkeessa koulutettiin saattohoidon vapaaehtoisia, ja koulutukseen kehitettiin yhtenäinen sisältö ja rakenne. Työn tuloksena syntynyt Vapaaehtoisen käsikirja löytyy täältä. Saattohoitoyksiköitä ja hoitohenkilöstöä kannustettiin käyttämään vapaaehtoisia osana varsinaista saattohoitotyötä.
”Tärkeä kehityskohde ovat paikalliset yhteistyöverkostot. Niiden avulla vapaaehtoisten välitys ja toiminnan koordinointi saadaan sujuvaksi”, Hartonen korostaa.
Hänen mielestään vapaaehtoisten koulutus on Suomessa hyvällä mallilla: hakijoita riittää, koulutusta järjestetään, ja ainakin nimellisesti vapaaehtoisia on saattohoitoyksiköiden listoilla runsaasti. Aktiivisten tarkkaa määrää on vaikea laskea, koska elämäntilanteet ja aikataulut vaihtelevat jokaisella.
”Kiinnittäisin eniten huomiota ammattilaisten ohjeistamiseen ja koulutukseen. Tässä on menty eteenpäin – ammattilaisille on tehty oma suosituksensa vapaaehtoistoimintaan palliatiivisessa hoidossa, ja SAAVA-hankkeessa luotu asiantuntijaverkosto toimii edelleen. Vapaaehtoistyön koordinaattorit, hoitajat ja muut ammattilaiset kokoontuvat Teamsissa muutaman kerran vuodessa jakamaan kokemuksia ja pohtimaan käytännön haasteita. Syöpäjärjestöt toimii kokoonkutsujana.”
Hartolan mielestä vapaaehtoistoiminnan tulevaisuus näyttää siltä osin hyvältä, että aina on ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toimintaan ja joille se on sydämen asia.
”Nyt kuitenkin järjestösektorilla ja hyvinvointialueilla eletään sellaisen myllerryksen keskellä, että on vaikea nähdä, mihin palikat lopulta putoavat. Olisi hyvä, jos päättäjät ymmärtäisivät, että laadukas palliatiivinen ja saattohoito tukevat potilaiden lisäksi myös läheisiä ja heidän elämänlaatuaan ja toimintakykyään”, hän muistuttaa.