11.03.2024

Ekspressiivinen taideterapia – matka itseen ja toisiin

Puheella ei voi ilmaista kaikkea ja joskus sairauskin voi viedä sanat pois. Silloin väri tai kuvat voivat rakentaa kommunikaatiota ihmisten välille, kirjoittaa sairaalapappi Mari Kivinen.

Olen toiminut sairaalapappina Helsingissä yli 20 vuotta. Työni painottuu keskusteluihin, joissa käydään läpi sairauden tuomaa elämänmuutosta, luopumista vanhetessa, epävarmuutta tulevan edessä ja pohdintaa siitä, mitä kaikkea ajatus yhä lähempänä olevasta kuolemasta herättää.

Noin kymmenen vuotta sitten pohdin kollegani kanssa, mitä keksisimme apulaisosastohoitajien virkistyspäivään ohjelmaa. Pyysimme mukaan ekspressiivisen taideterapeutin ohjaamaan maalaussessiota. Tästä päivästä lähti oma innostukseni taideterapiaan.

Rupesin käymään vuosittain taideterapeuttisilla kursseilla tai ryhmissä. Ryhmät ja ihmiset vaihtuivat, mutta heidän kanssaan kävin omaa dialogiani kuvieni ja elämäni kanssa. Tarvitsin toisia ryhmäläisiä ja ohjaajan, että pääsin maalaamisessa alkuun ja vauhtiin.

Taideterapia avasi uutta

Sitten oma isäni kuoli yllättäen. Maalasin kuviin surua ja ahdistusta, mutta paljon myös kirkkaita värejä: pinkkiä ja keltaista. Olen aina ollut hillittyjen värien ystävä, mutta kirkkaat värit alkoivat levitä paperilta muualle elämääni.

Vanhempieni kuoleman ja lapsuudenkodin purkamisen jälkeen tuntui, että tarvitsen jotain ihan itseäni varten. Pääsin Inartes Instituutin ekspressiivisen taideterapian (EXA) peruskoulutukseen.

EXA käyttää liikettä, tanssia, sanoja, runoja, kertomuksia, ääntä, musiikkia, piirtämistä, maalaamista ja ympäristöä ilmaisun välineenä – sen tutkimiseen, mitä elämässä on meneillään.

Minä, kuuntelun ja puhumisen ”ammattilainen”, huomasin toistuvasti, miten sanat ovatkin vain yksi tie itsetuntemukseen. Taiteen kautta löytyykin jotain sellaista, josta minulla on ollut aavistus, ja nyt se tulee näkyviin.

Peruskurssia seurasi opiskelu taideterapeuttisten ryhmien ohjaajaksi. Korona-aikana opiskelu ryhmässä tuntui erityisen tärkeältä. Oli ihmisiä, jotka halusivat olla mukana kokeilemassa uusia asioita, antautua leikkiin ja taiteen maailmaan, hetkeksi irti arkitodellisuudesta ja sen lainalaisuuksista.

Sanat voivat erottaa, niillä voidaan päteä tai peittää. Taidetyöskentely kutsuu maailmaan, joka jättää lempeän jäljen. Analysoiva puhe taukoaa, tilalle tulee puhetta siitä, mitä nyt näen ja mitä koen.

Kun sairaus on vienyt sanat

Sielunhoidossa ja terapiassa sanoilla auttamisella on pitkä perinne. Tarkalla kuuntelulla, tarkentavilla kysymyksillä, autettavan omien sanojen käyttämisellä, hyväksyvällä ja kannustavalla ilmapiirillä rohkaistaan autettavaa katsomaan sisimpäänsä ja kertomaan, mitä sieltä löytyy.

Itse olen kuitenkin monesti kokenut, että en osaa oikein sanoittaa tai muistaa sitä, mitä kaikkea sisimmässäni on. Silti uskon, että kaikki se, mitä olemme eläneet ja kokeneet, on meissä tallessa.

Hapuileminen on kuvaava sana sille, kun yrittää löytää oikeita sanoja kuvamaan sitä kaikkea, mitä haluaisi sanoa. Kirjoitettu sana tuntuu usein omassa mielessä vielä vaativammalta kuin puhuttu.

EXAssa olen opetellut ajattelemaan sanoista ja kirjoittamisestakin uudella tavalla. Sanoilla voi myös leikkiä, ilmaista hetken tunnelmaa, yhdistellä mieleen pulpahtavia sanoja omalla ainutlaatuisella tavalla.

Kohtaan ihmisiä, joilla sairaus on vienyt sanat: ei pysty tai jaksa puhua tai muut eivät ymmärrä, mitä yrittää ilmaista. Silloin, kun sanoja ei vielä tai ei enää ole, voi läsnäolo, hengitys, kosketus, liike, ääni tai musiikki, väri tai kuva olla kommunikaation ja yhteyden rakentaja kahden ihmisen välillä.

Mitä liike minussa on? Miltä hengitys tuntuu? Miltä tuntuu maata hiekassa tai hangessa tai vetää itseään maassa tai ryömiä kuin vauva? Miten tuntea yhteys, joka lähtee keskikehosta ja ulottuu käsiin, jalkoihin ja päähän? Parin kanssa työskentely ilman sanoja, toisen liikettä seuraten ja siihen vastaten, on kiehtovaa.

Luottamus, hyväksyvä katse – mistä ne syntyvät? Toiset ihmiset ovat todistajia sille, mitä tapahtuu. Taideteosta – runoa, tanssia, ääntä ja kuvaa – ei tulkita, arvostella eikä vertailla. Vain tekijä kysyy työn merkitystä itselleen. Joskus sen löytää helposti, välillä työ jää mietityttämään: mitähän se haluaa sanoa?

Tärkeää on itse tekeminen, kaikki se mitä eri vaiheissa tapahtuu. Se, mikä on yllättävää tai vaikeaa, voikin olla erityisen merkittävää.

Virheettömyyteen pyrkiminen voi olla raskasta

Omassa taideterapiassani ja koulutuksen aikana maalasin paljon lentämiseen liittyviä kuvia.

”Lentämisessä on samaa kuin EXAssa: voi säädellä etäisyyttä, tarkastella asiaa kauempaa tai lähempää. Uskon, että minua auttaisi tuo etäisyyden ottaminen moneen asiaan, erityisesti työssä.”

Milloin uskallan lähteä liikkeelle ja luottaa siihen, että jaksan ja pystyn? Miten uskallan kokeilla omia rajojani ja siipien kantavuutta, luopua turvallisesta ja lähteä seikkailuun?

Entä milloin taas minun on hyvä ajatella, että tavallinen, turvallinen, arkinen riittää? Voinko tyytyä myös keskinkertaiseen? Ja annanko itselleni luvan levätä? Aina ei tarvitse yrittää ja jaksaa.

Olen miettinyt sitä, miten paljon käytänkään sanoja pitää ja on pakko. Opettelen käyttämään sanoja tarvitsen ja saan. Erityisen vaikea on sana haluan.

Minulla on taipumusta pyrkiä tekemisessäni mahdollisimman virheettömään suoritukseen, ennakoimaan ja valmistautumaan hyvin. Monessa asiassa tämä on ollut tarpeen, mutta se on myös raskasta ja vaativaa.

Luova prosessi ja vertaistuki kantavat eteenpäin

Uskon, että ekspressiivisen taideterapian menetelmät ja prosessi auttavat minua näissä ”haasteissani”. Työskentelyyn ei voi etukäteen valmistautua, vaan pitää vain luottaa siihen, että se, mikä on tullakseen, tulee näkyviin ja se riittää hyvin.

Ryhmän ohjaamiseen sen sijaan pitää valmistautua ja tehdä suunnitelma. Ja tarvittaessa muuttaa suunnitelmaa ryhmän aikana. Olen pitänyt pari vuotta viikoittain ryhmää neurologisella kuntoutusosastolla, ollut mukana ohjaamassa paria taideterapeuttista työnohjausryhmää ja sururyhmän.

Haluan ohjaajana luottaa luovaan prosessiin ja ryhmän vertaistukeen, joka kannattelee ja rohkaisee katsomaan elämää eteenpäin.

Lisätietoa: https://www.inartes.fi/ekspressiivinen-taideterapia

Mari Kivinen

Kirjoittaja on sairaalapappi, työnohjaaja ja taideterapeuttisten ryhmien ohjaaja. Tällä hetkellä hän työskentelee Helsingin Laakson sairaalassa, Synapsia-talon HUS-kuntoutusosastoilla, kotisairaalassa sekä saattohoidon vapaaehtoistoiminnan koordinoijana.