08.06.2022

Kuuluuko kuolema vain ammattilaisille?

Sellaista asioista on vaikea keskustella, joista ei tiedä kovin paljon. Kuolemaa pidetään usein hyvin vaikeana aiheena, mutta entä jos kuolemasta vaietaan yksinkertaisesti tiedonpuutteen takia?

Viime syksynä ilmestynyt tietokirjani Kuolevaisen käsikirja sai alkunsa omasta tietämättömyydestäni. Isäni sai kuutisen vuotta sitten vakavan sairaskohtauksen, ja junamatkalla sairaalaan ehdin tajuta, kuinka vähän tiedän kuolemaan liittyvistä käytännön asioista.

Olin reilusti yli nelikymppinen kolmen lapsen äiti, koulutettu, keski-ikäinen ihminen. Yksikään isovanhemmistani ei ollut enää elossa ja olin kyllä osallistunut heidän hautajaisiinsa, mutta suurimmilta suruilta olin elämässä säästynyt enkä koskaan ollut itse järjestänyt hautajaisia tai hoitanut toisen ihmisen kuoleman jälkeen asioita.

Kuolemaan liittyvät asiat ovat vieraita

Juuri näin moni meistä kohtaa kuoleman: valmistautumattomana. Kuoleman jälkeinen paperisota tulee yllätyksenä ja hautajaisperinteet ovat hakusessa. Omia asioitaankaan ei oikein saa aikaiseksi suunnitella, kun ei ole hajuakaan millaisia asioita tulisi päättää tai linjata.

Myös surevaa on vaikea kohdata: miten voisinkaan lähestyä puolisonsa menettänyttä naapuriani, jos minulla ei ole mitään tietoa niistä asioita, joita ihminen kuoleman jälkeen ensimmäisinä päivinä tai viikkoina joutuu selvittelemään?

On vaikeaa tietää, miten voisi olla tukena kuolemaa odottavalle tai läheisensä menettäneelle, jos ei tiedä, mitä kuolemassa tapahtuu ja pelkää koko ajan tekevänsä tai sanovansa jotain väärin.

Tämä on se todellisuus, joka oli pontimena Kuolevaisen käsikirjalle, ja tämä on myös se todellisuus, jonka SAAVA-hankkeen vapaaehtoiskoulutuksissa usein kohtaamme.

Ennen ensimmäisiä menetyksiä kuolemaan liittyvät asiat voivat olla kovin vieraita, ja vielä menetysten jälkeenkin asioita on usein vaikea ottaa puheeksi. Mahdollisuuden saatuaan ihmisillä on kuitenkin kova jano jakaa ja keskustella aiheesta.

Ammattilaiset osaavat?

Kuolema tulee siis meille usein yllätyksenä, silloinkin kun ihminen on vanha tai sairas. Käytännön asioiden edessä saatamme olla avuttomia, kun kuolemaan liittyvät käytännöt ja tavat ovat kaukaisia.

Mutta ei hätää, kyllä ammattilaiset osaavat! Näin minulla ainakin on usein sanottu, kun olen ihmetellyt, miksi käytännön opaskirjaa ei jo aiemmin ole ollut olemassa.

Ja kyllähän esimerkiksi hautaustoimistossa osataan auttaa hyvin moninaisten kuolemaan liittyvien asioiden kanssa, tarvittaessa vaikka "avaimet käteen" -periaatteella.

Mutta tuleeko asiakas millään muulla alalla yhtä tietämättömänä ovesta sisään? Ihminen on shokkitilassa, moneen asiaan liittyy aikatauluja ja aikapainettakin, mahdollisesti myös ristiriitoja. Asiakaspalvelijan ammattitaitoa todella tarvitaan.

Hautaustoimiston ammattilaiset eivät myöskään ole ainoita ammattilaisia, joita omainen läheisen kuoleman yhteydessä kohtaa.

Jo ennen kuolemaa kuoleva, hänen läheisensä ja mahdollisesti myös tukihenkilö kohtaa usein monia eri hoitoalan ammattilaisia, mahdollisesti sosiaalialan ammattilaisia, kriisityön ammattilaisia ja ehkä sairaalapapinkin. Joskus joutuu asioimaan pelastusalan ammattilaisten tai poliisin kanssa ja selvittelemään ruumiinavaukseen liittyviä asioita.

Sairaalan vahtimestari, hautaustoimiston (mahdollisesti ostopalveluna toiselta firmalta hankittu) hautauskuljettaja, hautaustoimistoyrittäjä, suntiot ja erityisammattimiehet, krematorion työntekijät, hautausmaatoimistojen työntekijät ja pappi muodostavat verkoston, jonka jokaisen osasen kanssa omainen on tekemisissä, mutta joista kukaan ei välttämättä tiedä muiden ammattilaisten työstä paljoakaan.

Kuolinpesän ostaminenkin voi olla työ, samoin erityinen kuolinpaikkojen siivous.

Prosessikaaviolle olisi tarvetta

Kuoleman jälkeiseen selvitystyöhön on apua saatavilla hyvin moneltakin taholta, joilla jokaisella on asiaan omat muistilistansa ja ohjeensa.

On hautaustoimistot, on Kela, vakuutusyhtiöt, pankit, Suomi.fi-sivusto ja Digi- ja väestötietovirasto DVV, seurakunnat, siviilihautajaisia edistävä järjestö, ELY-keskus, oikeusaputoimisto ja muut asianajotoimistot, yliopistosairaaloiden lääketieteellisen tiedekunnan anatomian laitokset ja niin edelleen.

Prosessikaaviolle tai ainakin jäsennellylle tiedolle kuoleman jälkeen hoidettavista asioista on siis mielestäni tarvetta.

Muuttuvassa yhteiskunnassa tiedon pitää olla myös ajantasaista.

Harva haluaa enää tietää suruhunnun asettelun etikettiä, mutta luterilaisen siunaustilaisuuden perinteet eivät välttämättä ole tuttuja ja niitäkin pitää avata, vaikka kirkkoon kuuluttaisiinkin. Yhteiskunnan moniarvoisuus näkyy myös kuolemassa, ja sekin pitää huomioida.

Kuoleman perinteisiin liittyy paljon myös käsityötä, joka jonkun on opetettava uudelle sukupolvelle. Jos vainajan pesemistä ja pukemista ei opiskeluaikoina pääse koskaan tekemään, ei sitä nuorena hoitajanakaan osaa. Omaisten tukeminen tai saattohoidon erityisosaaminen vaativat nekin koulutusta.

Kuka omistaa kuoleman?

Julkisuudessa kuolemasta ja surusta puhuvat usein ammattilaiset, tai ihmiset, jotka ovat kohdanneet hyvin suuren menetyksen, mahdollisesti dramaattisesti.

Toivoisin enemmän julkisuutta ihan "tavalliselle" kuolemalle. Usein kuolema kohdataan hyvin arkisesti ja sitä käsitellään arkisissa puitteissa: hoivakodin potilashuoneissa ja sairaaloiden käytävillä. Paikalla ei välttämättä ole erityisosaajaa, ja merkityksellisiä hetkiä puretaan kahvion pahvimuki kädessä, ehkä whatsapp-viestein läheisiltä tukea hakien.

Miten näihin puitteisiin saisi rakennettua hyvää kuolemanpiiriä?

Kuolemanriiteissä ympäri maailman on paljon samaa: rauhallisuus, hiljaisuus, ikkunan avaaminen, vesilasi tai -astia huoneessa. Kuoleman äärelle kokoonnutaan, ja YK:n kuolevan oikeuksien julistuksessakin todetaan, että jokaisella on oikeus siihen, ettei kuole yksin.

Moni ehkä tietää vaistomaisesti, minkälaisia asioita ympärilleen tai läheisensä kuoleman ympärille haluaisi koota. Jostain syystä olemme kuitenkin usein kovin huolissamme, saako niin tehdä.

Saanko jäädä yöksi viereen valvomaan, jos intuitio niin kehottaa? Saanko istua rauhassa läheiseni kanssa kuolinvuoteen äärellä kuoleman jälkeen, vaikka useamman tunnin ennen vainajan siirtämistä? Saanko pestä ja pukea hänet itse? Saanko olla mukana arkuttamassa häntä?

Voisimmeko käydä vielä kerran kesämökillä, vaikka arkun kanssa hyvästelemässä? Saanko suunnitella sellaiset hautajaiset kuin minusta ja muista läheisistä tuntuu luontevalta, vaikka ne olisivat hyvin toisenlaiset kuin yleensä?

Saanko halutessani jättää kaikki nämä asiat ammattilaisten hoidettavaksi, tai tuoda tukihenkilön mukaani kaikkiin tapaamisiin?

Keneltä me tarvitsemme luvan? Kuka kuoleman oikein omistaa?

Saattohoidon vapaaehtoistyön näkökulmasta näen paljon tekemätöntä työtä. Uskon, että saattohoidon vapaaehtoiskoulutukset ovat yksi upea väylä kuolemakeskustelun lisäämiseen ja perustiedon jakamiseen.

Uskon myös, että vapaaehtoisilla tulee olemaan tärkeä rooli psykososiaalisen tuen saralla niissä arkisissa ympäristöissä, joissa me suomalaiset kuolemme.

Teksti: Sarianne Hartonen. Kirjoittaja on SPHY:n SAAVA-hankkeen projektipäällikkö.