29.09.2022

Maija Kuusiston kolumni: Kohtaaminen keskiössä

Tammikuun alkupuolella oli selvää, että miehelläni ei olisi paljon aikaa jäljellä. Olin vienyt Jaakon OYSin päivystykseen ja nyt hänet siirrettäisiin syöpäosastolta palliatiivisen hoidon ja saattohoidon osastolle Oulun kaupunginsairaalaan.

Mielessäni pyöri lukuisia kysymyksiä ja ymmärrys sairaalaympäristöstä oli olematon. Kun ihmiset tottuvat johonkin ympäristöön on inhimillistä, että he ajattelevat myös muiden osaavan toimia ympäristössä tai eivät ajattele asiaa ollenkaan.

Siinä seisoin ensimmäisenä iltana osaston aulassa, johon oli juuri tuotu ruokakärryt ja kukaan ei sanonut minulle mitään. Minä, jonka rakkain ihminen oli juuri tuotu aivan vieraaseen paikkaan ja ei tule koskaan enää palaamaan kotiin. Kysyin mieheni huonetta ja sain numeron. Huoli ja epätietoisuus kaikesta vaivasi.

Jälkeenpäin ymmärsin, että itselleni olisi ollut merkityksellistä saada jotain tietoa heti. Olin väsymyksessäni kuin talutettava pieni lapsi, enkä tiennyt miten toimia. Jos joku olisi tervehtinyt ja antanut minulle sairaalapäivän aikataulun ja kertonut, että saan aamulla lisätietoa, kaikki olisi ollut paremmin.

Kun seuraavana aamuna menin osastolle, päätin itse olla aktiivinen ja kysyä kaikki ne kysymykset, joita olin yön aikana ajatellut. Selvisi, että osastolla sallitaan paljon asioita ja aikataulu on joka päivä sama. Tärkein tieto oli, että minä, sukulaiset ja ystävät saimme vierailla osastolla päivittäin. Kaikki pelot, joita ehdin pääni sisällä yön aikana rakentaa, osoittautuivat täysin turhiksi.

Viikkojen aikana osaston käytänteet tulivat tuttua tutummaksi. Vierailin sairaalassa joka päivä useasti ja oli jakso, jolloin jopa yövyin huoneessa. Osallistuin kaikkeen mihin pystyin. Vierailijoita kävi paljon ja tunnelmat vaihtelivat. Osastolla soitettiin ja laulettiin, juhlittiin syntymäpäiviä, itkettiin ja naurettiin. Paljon elämänsä aikana hotellissa aikaa viettäneelle potilaalle tämäkin oli yksi konserttimatkoista hotelleineen ja ravintoloineen, sitä ajatusta vaalittiin.

Ymmärsin kuinka herkästi aistin vivahteet, kun läheiselleni puhuttiin. Puhuttiinko hänen ohitseen ja millä sävyllä. En koskaan olettanut, että kukaan ehtisi minun kanssani puhumaan päivän aikana, mutta minutkin otettiin huomioon. Tuntui mukavalta, kun joistain hoitajista tuli niin läheisiä, että päivän aikana tapahtuneille koomisille asioille uskallettiin nauraa reilusti yhdessä. Sekin oli sallittua.

Ajasta on jäänyt päällimmäisenä mieleen rauhallinen, turvallinen ja kiireetön tunnelma. Kaikki oli täysin vastakohtaista sille, mitä olin lukenut.

Kiitollisena Jaakon hoidosta ikuisesti.

Maija Kuusisto. Kirjoittaja on Oulu Sinfonian intendentti, jonka Jaakko-puoliso menehtyi helmikuussa 2022. (kuva: Harri Tarvainen)