08.06.2022

Sosiaalinen kuolema

"Sosiaalisesti kuolleiden henkiin herättämiseen ei tarvita ihmetekoja. Tarvitaan vain oikeudenmukaisuutta, solidaarisuutta ja kunnioitusta.", kirjoittaa yliopistotutkija Jari Pirhonen kolumnissaan.

"Minä en tiedä mitä se on olla petin vankina hoitajien, lainausmerkeissä hoitajien käsissä, mutta minä en tämänhetkisellä ajatusmaailmallani itselleni sitä niinku soisi huonokuntoisena olla sängyssä toisten armoilla."

Yllä oleva on 66-vuotiaan Reijon haastattelupuhetta muutaman vuoden takaa. Tutkimme tuolloin eläkeikäisten ihmisten hyvinvointiin vaikuttavia asioita, ja yksi hyvinvointia heikentävä tekijä oli monella selvästi oman tulevaisuuden pelko.

Reijon tavoin monet muutkin pelkäsivät, että toimintakyvyn heikennyttyä joudutaan laitokseen, jossa kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut siellä asuvista vanhuksista. Esimerkiksi Kari, 75, tuumasi, että "eihän se ole mitään elämää, että vaippoja vaihdetaan ja ruokaa työnnetään suuhun".

Monissa muissakin haastatteluissa kuului vahvasti ajatus oman toimijuuden ja osallisuuden menettämisestä toimintakyvyn menetyksen myötä. Toisin sanoen pelättiin, että muututaan toimijoista toisten tekemisen kohteiksi ja samalla menetetään kaikki sosiaalinen pääoma. Tällaiset puheet kertovat itse asiassa sosiaalisen kuoleman pelosta.

Sosiaalinen kuolema tapahtuu, kun ihminen muuttuu epäpersoonaksi. Hän on kyllä fyysisesti olemassa, mutta toiset eivät näe häntä syystä tai toisesta yksilönä ja persoonana.

Eräässä amerikkalaistutkimuksessa muistisairaiden omaishoitajat puhuivat hoidettavistaan ”rajan tuolla puolen olevina” tai ”käytännöllisesti katsoen kuolleina”, vaikka nämä olivatkin edelleen hengissä. Juuri tällaista tulevaisuutta haastattelemamme ihmiset tuntuivat pelkäävän.

Haastattelujen aikaan oli juuri alkanut viimeisin vanhustenhoidon kriisi Suomessa – hoivakoteja suljettiin räikeiden laiminlyöntien vuoksi, ja julkinen keskustelu kävi kiivaana. Pelolle oli siis hyvä syy, ja vanhoja ihmisiä jatkuvasti kohtaavana tiedän, että pelko on totta edelleen.

Jostakin syystä me Suomessa olemme systemaattisesti ja pitkään alirahoittaneet vanhustenhoitoa, ja tulokset näkyvät. Myös tämän kirjoituksen avannut Reijo arveli, että vanhusten tarpeet kyllä tiedetään, mutta niihin ei olla valmiita satsaamaan. Minusta tämä valitettavasti kertoo vanhojen ihmisten kollektiivisesta sosiaalisesta kuolemasta Suomessa.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin – sosiaalinen kuolema ei ole millään lailla peruuttamaton tila. Sosiaalisesti kuolleiden henkiin herättämiseen ei tarvita ihmetekoja. Tarvitaan vain oikeudenmukaisuutta, solidaarisuutta ja kunnioitusta.

Emmekö me juuri tällaisilla arvoilla ylpeile yhteiskuntana? Nyt ei muuta kuin sanoista tekoihin. Kaikki me vanhenemme. Voisiko tulevaisuuden pelko siis olla viisauden alku?

Jari Pirhonen, yliopistotutkija Helsingin yliopisto, Sosiaalisen kuoleman kynnyksellä -tutkimushanke