13.06.2023

Valmiit vastaukset eivät ole oleellisia, läsnäolo sen sijaan on

Kävin talvella katsomassa Seinäjoen kaupunginteatterin Patruunatehdas-näytelmän. Se kertoo vuonna 1976 tapahtuneesta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä sekä sen jälkeisestä selviämisestä. ”Selviäminen” oli yhtä kuin vaikeneminen; elämää jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tapa on ollut vallallaan myös terveydenhuollossa. Edes parantumattomasti sairaille ei ole automaattisesti tarjottu apua työstää tuntemuksiaan.

Psykososiaaliset tarpeet tunnistetaan edelleen liian myöhään. Moni potilas ehtii palliatiiviselle poliklinikalle asti, ennen kuin he tapaavat sosiaalityöntekijän. Pitäisi olla itsestään selvää, että henkinen tuki kuuluu vakavasti sairastuneen hoitoon.

Työssäni lääkärinä olen saanut todeta, kuinka yksin monet jäävät murheineen. Näin ollen psykososiaalisen tuen vahvistaminen nousi tärkeäksi kehityskohteeksi, kun pohdimme alueemme palliatiivisen hoidon kehittämistä FINPALL -hankkeessa.

Hankerahoituksen turvin päätettiin palkata psykososiaalinen hoitaja Vaasan palliatiiviselle poliklinikalle. Poliklinikka toimii osana syöpätautien yksikköä ja oli luonnollista, että hän olisi paitsi kaikkia palliatiivisia, myös vielä hoitoja saavia potilaita varten. Tehtävään valittu sairaanhoitaja aloitti työnsä viime syksynä.

Suuresta tarpeesta kielii se, että toiminta on uutuudestaan huolimatta löytänyt nopeasti asiakaskuntansa. Toiminta-ajatus on yksinkertainen; tukea tarjotaan matalalla kynnyksellä ja hoitaja liikkuu siellä missä potilaatkin. Näin hänen on mahdollista tavoittaa nekin potilaat, jotka keskustelutuesta kysyttäessä siitä kieltäytyvät.

Syöpähoidon lomassa moni potilas on halukas keskustelemaan jaksamisestaan. Ensikontaktin luomisen jälkeen kynnys seuraavaan tapaamiseen on jo paljon matalampi.

Epäonnistumista ei ole sekään, jos potilas kokee, ettei uudelle tapaamiselle ole tarvetta. Ensikontakti madaltaa kynnystä tarpeen ilmaantuessa myöhemmin. Potilaiden vähäisten voimavarojen vuoksi tuki jää helposti saamatta, jos yhteydenotto jää potilaan vastuulle.

Vuoden aikana psykososiaalisen hoitajan tehtäviksi ovat muotoutuneet tukikeskustelujen lisäksi palvelunohjaus, lapset puheeksi -keskustelut sekä kuoleman jälkeiset soitot lähiomaisille. Samalla hänestä on tullut psykososiaalisen tuen yhteyshenkilö mahdollistaen jo olemassa olevien palveluiden tehokkaamman käytön.

Apua tulee olla tarjolla sitä tarvittaessa. Parantumattomasti sairas ihminen ei voi odottaa hoitojonoissa. Palliatiivisilla potilailla aika loppuu yksinkertaisesti kesken.

Psykososiaalista tukea ei kuitenkaan voi kokonaan ulkoistaa erityistyöntekijöille. Jokaisen ammattilaisen tulee kyetä tarjoamaan potilaalle kuuntelevia korvia ja lohdutuksen sanoja.

Valmiit vastaukset eivät ole oleellisia, läsnäolo sen sijaan on. Puhumattomuus on pelottavampaa kuin puhuminen. Hyvä vuorovaikutus on myös ammattilaisen työtä tukeva voimavara ja tyydytyksen lähde.

Heidi Bengts

Kirjoittaja on syöpätautien erikoislääkäri sekä palliatiivinen erityispätevyyslääkäri Vaasan keskussairaalan palliatiivisella poliklinikalla ja syöpätautien vuodeosastolla.