16.03.2022

Testataan, toistetaan ja viilataan timantiksi

Millaisia taitoja voidaan edellyttää ihmiseltä, joka tulee vapaaehtoistyössään kohtaamaan kuolevia? Entä minkälaisia käytäntöjä hoivakodissa tai sairaalaosastolla pitäisi olla, jotta hoitoalaa tuntematonkin ihminen sujahtaisi osaksi yhteisöä ja sitoutuisi toimintaan pitkäksi aikaa?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä pohditaan tällä hetkellä Suomen Palliatiivisen Hoidon Yhdistyksen SAAVA-hankkeessa, joka etenee keväällä pilottikoulutuksiin.

Saattohoidon vapaaehtoisilla voi olla suuri merkitys kuolevan ihmisen kokonaisvaltaisen tuen kannalta, mutta jostain syystä vapaaehtoistyö jää usein sotesektorilla tilkkutäkkimäiseksi. Joissain paikoin homma toimii vuodesta toiseen. Toisilla paikkakunnilla taas toiminta elpyy tai hiipuu toimijoiden innostuksen ja rahoituksen vaihdellessa.

Mikä lisää innostusta ja mikä taas aiheuttaa rahinaa rattaissa?

Sen tutkiminen on SAAVA-hankkeen ydintyötä.

Saattohoidon vapaaehtoistyötä ja vapaaehtoisten koulutusta on tehty Suomessa pitkään ja monen eri tahon toimesta, mikä on SAAVA-hankkeen kannalta rikkaus. Kevään aikana käynnistyvien vapaaehtoiskoulutusten teemat on moneen kertaan koeponnistettu, eikä pyörää ole tarvinnut keksiä uudestaan. 

Toisaalta hankkeessa tehdään jotain uutta: kevään pilottikoulutuksia varten luotuun Vapaaehtoisen käsikirjaan on koottu ensimmäistä kertaa yhteen sitä tietoa ja niitä teemoja, jotka eri toimijat ovat vuosien varrella havainneet olennaisiksi.

Käsikirjan kaveriksi ollaan tuottamassa ohjeistusta myös vapaaehtoisia vastaanottaville yksiköille ja valmistelemassa koulutuksen oheismateriaalia kuten videoluentoja ja tehtäväpankkia. Myös vapaaehtoisten kouluttajille tarjotaan pedagogista tukea.

Kokonaisuuden on tarkoitus helpottaa ja yhtenäistää kahta asiaa. Sitä, kuinka vapaaehtoisia koulutetaan, että sitä, kuinka heidän sijoittumistaan eri toimintayksiköihin tuetaan.

Kun parhaat käytännöt saadaan jalkautettua uuteen maastoon, on havainnoinnin aika: mikä toimii, mitä pitää muuttaa. Projektipäällikön näkökulmasta hankkeen kauneus on toistossa: ensin kokeillaan kerran ja sitten päästään kokeilemaan vielä toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran.

Hankkeen päättyessä ovat sisällöt toivon mukaan hioutuneet jo timanttisiksi!

Luottamusta rakentamassa

Saattohoidon vapaaehtoistyö edellyttää luottamusta moneen suuntaan: kuolevan, hänen omaistensa ja heidän kanssaan toimivien ammattilaisten on voitava luottaa siihen, että yksikköön tulevat vapaaehtoiset ovat jo saaneet riittävän pohjakoulutuksen ja läpäisseet tietyn seulan osastolle tai hoivakotiin tullessaan. 

Perehtyminen ja perehdyttäminen paikan päällä kuuluvat asiaan, mutta haastattelujen ja omien motiivien tutkimisen on tapahduttava jo sitä ennen.

Toisaalta vapaaehtoisen on voitava luottaa siihen, että hänet oikeasti toivotetaan tervetulleeksi. Onhan hän valmistautunut antamaan aikaansa ja koko persoonansa toisten käyttöön hyvin vaativassa toimintaympäristössä. 

Vaikka vapaaehtoistyöhön riittävät tavallisen ihmisen taidot, on koulutuksen oltava sen verran perusteellinen, että vapaaehtoinen uskaltaa sen turvin ylittää sairaalan tai hoivakodin kynnyksen. 

Toisaalta vaikeita tilanteita kohdatessa on pystyttävä luottamaan siihen, että tukea saa tarvittaessa. Vapaaehtoisten toiminnanohjauksen järjestäminen on myös tärkeä osa hyvin toimivaa vapaaehtoiskuviota.

Luottamusta rakennetaan myös niissä paikallisissa verkostoissa, joissa asioita koordinoidaan paikallisesti. Missä vapaaehtoisille on tarvetta ja kuka kouluttaa. Entä minkälaiset käytännöt tarvitaan juuri meidän paikkakunnallamme ja kuka vastaa mistäkin? 

Yhdessä tekeminen tarkoittaa usein toisin tai uudella tavalla tekemistä, eikä se aina suju aivan ongelmitta. Kun soppaan lisätään mausteeksi vielä kunnon annos muuttuvia terveydenhuollon rakenteita, sekalainen valikoima palliatiivisen hoidon kehittämistoimia ja hyppysellinen yleistä korona-, hankehumppa-, ylityö- ja alimiehitysväsymystä, on keitos sakeahko. 

Haasteita riittää, mutta tavoitteet ovat silti korkealla.

Ihmisten kanssa, ihmisiä varten

Pitkän korona-ajan jälkeen hankkeessa odotetaan innolla kevään koulutuksia ja erityisesti koulutusten lähitapaamisia. 

Teams-kokouksissa ja Zoom-seminaareissa on hankkeen alkuvaiheessa ollut luontevaa valmistella asioita, mutta oikea ihmiskontakti on saattohoidon vapaaehtoistyön ydin, eikä kohtaamista voi kouluttaa kokonaan etänä.

Tästä kaikki toimijat näyttävät olevan yhtä mieltä.

Saattohoidon vapaaehtoistyö on vapaaehtoistyötä, joka vaatii ihmiseltä sosiaalisia taitoja ja omien motiivien ja elämäntilanteen perusteellista pohdintaa. Ryhmäkeskustelut ja ihmisten kasvokkain kohtaaminen ovat siis aivan oleellinen osa uusien vapaaehtoisten koulutusta.

Olen itse hypännyt liikkuvaan SAAVA-junaan marraskuun puolivälissä. Työssäni minua innostaa valtavan asiantuntevan työyhteisön ja yhteistyökumppaneiden lisäksi tietoisuus siitä, miten huutava tarve saattohoidon vapaaehtoistyölle on.

Kohtaamme kuoleman edelleen aivan liian usein yksin. Niin sinnikkäitä ja pärjäämään tottuneita kuin me suomalaiset olemmekin, mekin tarvitsemme kriisitilanteessa tukea, turvaa ja toivoa.

SAAVAssa tähtäämme siihen, että lähitulevaisuudessa tällaista tukea ja toivoa antavaa uutta toimintaa olisi huomattavasti aikaisempaa helpompaa käynnistää. 

Hankkeen aikana ehdimme sitten yhdessä pohtia vielä monta kertaa, kuinka vapaaehtoistoiminta saadaan jäämään pysyvästi osaksi hyvää, kokonaisvaltaista saattohoitoa koko maassa.

Sarianne Hartonen

Kirjoittaja aloitti SAAVA-hankkeen projektipäällikkönä marraskuussa 2021. Hartonen on julkaissut syksyllä Kuolevaisen käsikirja -nimisen tietokirjan kuolemasta ja puhuu kirjan teemoista mm. vuoden 2022 Surukonferenssissa huhtikuussa.